Kihniö 25/6 ja 26/6

 Tästä kuumuuteen heräämisestä voi hyvinkin tulla meidän tavaramerkki, sen verran tutuksi se on matkan aikana tullut. Että kun joku kysyy, mitä meidän perhe harrastaa, niin padelin tai luonnossa liikkumisen (joita kumpaakaan ei olla edes kokeiltu koskaan) sijasta voidaan sanoa, että me hankkiudutaan vieraille paikoille hikoilemaan tosi mielellään. Ja jos se hikoilu voidaan tehdä pienessä tilassa, niin aina parempi. 

Todella rauhallisen juhannusyön jälkeen Kolmårdenin Camping heräsi aurinkoiseen aamuun. Minä tietty heräsin ennen muita ja viiden aikoihin olin jo tiskannut edellisen päivän astiat, päivittänyt kirjoitukset ja polttanut itseni auringossa. Aamuisin olisin tehokkaimmillani, mutta tuo rajoitettu tila ja ympärillä olevat ihmiset suitsivat mun tehokkuutta. Kotona - keskellä metsää olevassa omakotitalossa – saan aivan rauhassa mellastaa kenenkään tietämättä, vaikka vuorokaudet ympäri. Mutta leirintäalueella, jossa jokainen aivastuskin kuuluu jokaisen 50 metrin säteellä olevan korviin, täytyy yrittää olla ihmisiksi ja hiljaa. Olin siis hiljaa siihen saakka, että sain muut hereille ja sen jälkeen oltiin vielä yhdessä hiljaa kunnes ”hiljainen aika” loppui alueella klo 08.00. 

Me pakattiin leiri kiireettä, mutta silti hikoillen kuin pienet porsaat ja suunniteltiin, mitä autosta siirretään vaunuun ja toisin päin jahka pääsemme vähemmän kuumille seuduille. Tarkoitus on jättää vaunu kollegan pihalle hetkeksi aikaa, me tarvimme sitä kohta uudestaan. Nappulalla alkaa kesäleiri Etelä-Suomessa ja sen aikaa meidän on oltava hänen lähellä jos jotakin tapahtuu ja meitä tarvitaan noutamaan nappulaa pikapikaa pois leirielämästä. Notta miksi kiskoa 2000kg takasin pohjoiseen pienen pyrähdyksen takia? Varsinkaan näillä polttoaineen hinnoilla.. Onneksi meillä on illalla Tukholman satamassa reilusti aikaa kantaa etutelttaa ja muita tavaroita värkistä toiseen - tai niin sitä luultiin silloin. 

Päivästä oli tulossa helteinen, joten mikä sen mukavampi tapa viettää hellepäivää Ruotsissa kuin palata sinne, mistä tämä loma alkoi ja kurvata auto ja vaunu Kolmårdenin eläinpuiston parkkipaikalle. Pääparkkipaikan takareunaan on tehty varta vasten tilaa karavaanareille – tietty sieltä on pitkä kävelymatka portille, mutta sinne kuiten mahtuu tälläkin yhdistelmällä. Nyt olin ottanut vammaiskortti-jutuista selvää, enkä ollut enää portilla höynäytettävissä ostamaan jokaiselle täysihintaisia lippuja. Nappula ja toinen aikuisista meni tietysti täyteen hintaan, mutta toinen aikuisista sai avustajalipun ihan vain vammaiskorttia asiakaspalvelupisteellä vilauttamalla ja vaatimalla. 

Joku muu oli myös saanut saman idean hellepäivän käyttämisestä eläinpuistossa, joten porukkaa oli paljon liikkeellä. Emme tällä kertaa tuhlanneet aikaa eläimille, vaan suuntasimme suoraan kohti kieputtimia ja vatkaimia huvipuisto-osaan. Tottakai sinne on sekä mennessä että tullessa aivan hillitön ylämäki – mutta siinä pyörätuolia kahteen pekkaan työntäessä tiesin, että avustajalippu on ainakin aiheellinen.. Tyttö pääsi värkkeihin ja sai aurinkoa ja jäätelöä ja hampurilaisen ja lisää aurinkoa. Hän vastusti satunnaisia wc-taukoja ja puhetta puistosta poistumisesta, mutta toistaiseksi hänellä ei ole täysivaltaista äänioikeutta minun ja isänsä yli. Ainakaan ihan joka asiassa. 

Ihan joka vatkuttimeen ei tyttö tahi isänsä halunnut. Iso vuoristorata on vielä turhan raju molemmille. 

Paz oli laskenut meille aikataulun Tukholman satamaan, joten meillä ei ollut mitään kiirettä kun viimein läksimme puistosta kohti pohjoista. Sataman sijainti oli aavistuksen verran epävarma sekä se, mille kaistalle meidän pitäisi jonottaa. Paluu Tukholmaan meni onneksi kohtalaisen vähässä liikenteessä ja teimme henkilökohtaisen ennätyksen siinä, ettei kertaakaan ajettu yhdestäkään rampista väärin. Onni kuitenkin kääntyi siinä vaiheessa, kun löysimme sen check in-pisteen. Jonovalinta meni väärin ja kun kirmasin jäykin jaloin etsimään oikeaa kaistaa, meidän piti ihan vähän pysäytellä muuta laivaan tulevaa liikennettä ja vekslata auto vasemmanpuolimmaiselle kaistalle. Opasteet ovat todella pienet ja aivan sisäänkirjautumiskoppien vieressä, kas sehän mieltä kirkastaa, kun laivaan jonottaa tuhat autoa ja huomaat olevasi väärällä kaistalla. 

Se meidän ”on tässä aikaa” kutistui varttitunniksi ennen kuin lähtöselvityskopit avattiin ja päästiin jännittämään, saadaanko yhdistelmä taittumaan kuinka ahtaasta raosta ja tekemäään 180 asteen käännös. Molemmat onnistui ja laivapätevöitynyt kuljettaja sai kääntää virta-avaimen off-asentoon ensimmäisten autojen joukossa. Sitten kiivaan ja kallellaan omalle kannelle katsomaan, ettei hytteihin vielä päässyt. Minulla alkoi nälkäkärty vaivaamaan, nappula oli väsynyt ja kuski hikinen – eli kaikki onnelisen perhe-elämän avaimet olivat syvällä meren pohjassa. 

Kun hytin käytävä vihdoin oli avattu, kävimme pikaisessa suihkussa & nopealle iltapalalle ja takaisin hyttiin nukkumaan. Menomatkan tapaan meillä oli varattu Premium-luokan hytti. Siinä oli parisänky ja levitettävä vuodesohva. Tällä kierroksella vain kiireiset siivoojat olivat unohtaneet vuodesohvan petivaatteet jonnekin muualle. Siispä illan ohjelmassa oli kiroilemisen jälkeen pieneen tilaan ahtautuminen kolmistaan. Ja taas lämmin nahka oli lämmintä nahkaa vasten kun kolme paino-ongelmaista ja aavistuksen verran toistensa naamoihin kyllästynyttä matkalaista nukkui 140cm leveässä sängyssä. 

Onneksi seuraava aamu tuli nopeasti. Minulle tietysti nopeammin kuin muille, koska verhoihin oli jäänyt parin sentin rako ja aurinko tuikkasi siitä suoraan silmään. Intoa puhkuen jaksoin kikkailla puolisen tuntia yksin ennen kuin revin muun perheen ylös ja aloin vaatimaan aamupalaa ja huomiota. Sellainen aamu, kun pakotan muut heräämään ja laivan buffetin odotusaulaan istumaan tuntia etuajassa ei tule jäämään meidän onnellisten hetkien kansioon. Ilmapiiri oli aika hyytävähkö, eikä minun rauhaneleenä tarjoama iPad tai ”käy sinä vaan rauhassa tupakalla, meillä on nyt aikaa” kompensoineet sitä. 

Tässä kuvassa kiteytyy muun perheen tuska minun kyvyttömyydestä sopeutua takaisin Suomen aikaan.

Yhdistelmä saatiin ulos laivasta ja matka kotimaassa kotia kohti alkoi aika hiljaisissa merkeissä. Paz hautoi pahoja ajatuksia vaimoaan kohtaan ja nappula oli tajuttomana tuossa meidän keskellä. Onneksi pahimman jään sulatti se, että vedettiin taas yhden oikean liittymän ohi, koska navigaattori jumitti kesken ohjeen, ja jouduttiin hakemaan vauhtia vähän kauempaa. Vaunu kuiten saatiin onnellisesti kollegan pihalle väliaikaisparkkiin – matkalla ilahdutimme pikkutien asukkaita valuttamalla puhtaat vedet säiliöstä hiekkatielle. On sata kiloa kevyempi värkki napata taas kyytiin jahka seuraava keikka alkaa. 

Pääkuljettaja Paz väsähti niin pahasti, että toinen perintöprinsessa – eli minä – jouduin rattiin hetkeksi. Ensimmäinen perintöprinsessa ja lehdistön ihannetyttö oli saanut iPadin, joten hän ei halunnut hypätä rattiin ja olin se viimeinen vaihtoehto. En ole ajanut tällä Transulla juuri minkään vertaa – keppivaihde ja pakettiauton mitat enkä osaa käyttää edes tämän vakionopeudensäädintä – eli meno oli aika pomppivaa, mutta niin vain pääkuljettaja sai hetken tirsat ennen Kuortaneen Nesteellä nautittua lounasta ja järjestyksen palaamista universumiin oikean kuskin myötä. 

Loma on lopussa, kotio on enää parisataa kilometriä (kolometriä, tullaan Pohjanmaan oikoreittiä). Paljon jäi reissusta pureskeltavaa ja jonkun verran hydrokortisonilla hoidettavaa ;) Mutta on tämä hienoa hommaa! 

Ja tuosta otsikosta: yksi huvi reissuilla on ollut miettiä, mitä erilaiset paikannimet tarkoittavat. Kihniö aiheutti vähän inttämistä. Paz sanoi, että se on yleisnimitys kaikille liian lähelle änkeäville lemmikkieläimille. Minun mielestä Kihniön on pakko kuvata tunnetta kun nilkkasukka alkaa hiljalleen valumaan kengän sisälle ja tuntuu epämukavalle. Ei väliä, mitä se tarkoittaa. Tärkeintä on, että Paz suostuu taas puhumaan mulle, joten aamun aikataulusekoilu on liene anteeksiannettu ja voin alkaa koheltamaan taas normaaliin tahtiin :)