Pas-Kat matkalla

 Tästä kuumuuteen heräämisestä voi hyvinkin tulla meidän tavaramerkki, sen verran tutuksi se on matkan aikana tullut. Että kun joku kysyy, mitä meidän perhe harrastaa, niin padelin tai luonnossa liikkumisen (joita kumpaakaan ei olla edes kokeiltu koskaan) sijasta voidaan sanoa, että me hankkiudutaan vieraille paikoille hikoilemaan tosi mielellään. Ja jos se hikoilu voidaan tehdä pienessä tilassa, niin aina parempi.  Todella rauhallisen juhannusyön jälkeen Kolmårdenin Camping heräsi aurinkoiseen aamuun. Minä tietty heräsin ennen muita ja viiden aikoihin olin jo tiskannut edellisen päivän astiat, päivittänyt kirjoitukset ja polttanut itseni auringossa. Aamuisin olisin tehokkaimmillani, mutta tuo rajoitettu tila ja ympärillä olevat ihmiset suitsivat mun tehokkuutta. Kotona - keskellä metsää olevassa omakotitalossa – saan aivan rauhassa mellastaa kenenkään tietämättä, vaikka vuorokaudet ympäri. Mutta leirintäalueella, jossa jokainen aivastuskin kuuluu jokaisen 50 metrin säteellä o...

Ristus. Herääminen vähintään 25-asteisessa, homeelta haisevassa hotellihuoneessa ei ole yhtään sen levollisempi kokemus kuin siinä nukkuminen. Lisäksi koko yön ajan perälaudassa oli pelko, jos joku vandaali saa kuningasidean tehdä parkkipaikalla seisoville vaunulle tai autolle jotain – olihan siellä vaunussa Saksan ostokset ja auton takaosassa Paz:n sähköavusteinen polkupyörä (jonka vuoden vaimo 2021 osti miehelleen pyöreiden lahjaksi männä vuonna). Neljän aikaan kävin ensimmäisen kerran juomassa hanan tyhjäksi kylmästä vedestä ja murehtimassa hiukan, mutta sain onneksi vielä unen päästä kiinni sen jälkeen ja torkuin siihen kuuteen asti.  Tuossa Scandicissa meiltä kysyttiin jo sisäänkirjautumisen yhteydessä, mihin aikaan ajattelimme olevamme menossa aamupalalle. Sen pystyi itse ilmoittamaan skannaamalla qr-koodin tai sanomalla respassa. Ilmoitin että 7.30 meillä alkaa maha kurnimaan ja aika lailla minuutilleen olimme siinä aikataulussa aamulla. Jos olisin tiennyt, että aamupalalla ...

 Hyvin nukutun yön jälkeen pakkasimme leirin ja läksimme Tanskan itärajaa kohti. Navigaattori herjasi aluksi 618km matkan päättymisaikaa klo 15.33 – ja kyllä me naurettiin, ihan siihen ei taida vaunun kanssa taittua. Ensimmäisen tunnin ajamisen jälkeen navi oli jo sitä mieltä, että ehkä me klo 16 aikoihin oltaisiin perillä, mutta ei sekään ihan paikkaansa pitänyt. Tuli ruuhka. Vähä-Beltin sillan tienoilla oli tapahtunut muutama peltikolari ja napakkaan kymmenen kilometrin matkaan meni puolitoista tuntia. Tietty matkaseura oli turvallista, koska olimme keskellä armeijan värkkejä siirtäviä rekkoja. Toivotin heitä tervetulleiksi itään päin, siellä niille kamppeille on varmasti enemmän tarvetta kuin Tanskan länsirannikolla. Aurinko porotti taas liki pilvettömältä taivaaalta ja sekä ulkona että pakettiauton hytissä alkoi lämpö nousemaan kun ruuhkat vain tuntuivat jatkuvan ja jatkuvan. Kun olimme vihdoin päässeet Ison-Beltin sillan yli sain kuskin kääntämään levähdysalueelle seitinohuest...

 Nyt se sitten pajahti tajuntaan: me ollaan tehty kaikki, mitä tänne on tultu tekemään ja voidaan rennosti lomailla loppuaika. Sen kunniaksi völläiltiin oikein hidas aamupala, pienet aamupalatorkahdukset sen jälkeen ja välikahvit pulline ja kekseineen (tytölle kaakaota). Kun kello väitti vasta vartin kuluneen meidän rentoutumisen alusta, oli jo korkea aika alkaa keksimään jotain aktiviteettia ennen kuin kaikki kiipeilevät tylsistyksissään seinille. Vaatteet päälle ja pihalle koko porukka. Paz ajeli polkupyörällä ja minä tuuppasin nappulaa pyörätuolissa, kun läksimme tutustumaan tämän alueen ihmeisiin.  Ja tällä alueella niitä ihmeitä riittää. On lännenkaupunki, joka pitää sisällään mahtavat tilat grillijuhlille ulkona ja sisällä, baari, pikaruokapaikka ja lasten sisäleikkipuisto (jossa tosin ilmanlaatu oli sakeanaan vanhempien epätoivoa sekä viereisen grillin käryä). Kun sisätiloissa jatkaa tarpeeksi pitkälle, löytää itsensä trampoliinisalista. Siellä oli varmaan kymmenkunta e...

Heräsin aamulla puoli neljän aikaan ja mun oli aivan pakko konkoilla vessaan. Ulkona oli pimeää ja usvaista, koko alue oli kuolemanhiljainen. Jostain nurkan takaa kuului hiljaista naksumista. Vessan ovi piti avautuessaan sellaista narinaa, että se ääni kiiri varmasti alueen toiselle reunalle asti ja ovessa ollut ikkuna loisti kuin majakka paljastaen kaikille yön hengille, että täällä sitä poloinen nainen yksinään kököttää kopissa. Olin aivan varma, että kun avaan oven poistuakseni, sen takana seisoo pitkä,  hiljainen hahmo huppu päässä ja filerausveitsi kädessä. Pystyin jo kuulemaan murhapodcastin lukijan äänen, kun hän vakavana kertoo: ”Mutta mitä tapahtui juuri ennen juhannus Gammelbron leirintäalueella” sekä näkemään Alibin veriset kuvat silvotuista raajoista ja minun verisistä pyjamapöksyistä (vaaleanpunaiset ja ruudulliset) sekä t-paidasta ”Nobody is perfect – but if you drive a Charger, you're pretty damn close”.  Raotin hiljaa narisevaa ovea poistuessani ja otin valoa n...

  Nopeasti ne to-do -listan jutut vähenee tälläkin matkalla, mutta vähenee ne aamutkin lomalla samaan tahtiin. Tänään taas napattiin rivakka aamupala – Luojan kiitos, ostettiin Ruotsin ekana päivänä rotevasti ruokaa. Kaupassa ei ole pitänyt käydä kuin vähän paikkomassa eikä mitään syömäkelpoista ole vielä pantu roskiin. Kaukana hävikin tekeminen ei kuitenkaan ole ollut, ne ruotsalaiset suolakurkut on ihan oikeasti suolaisia, eikä ihan minun makuuni sopivia. Mutta ennemmin niitä syö kuin hävikkihäpeäleiman otsaansa ottaa, joten olen yrittänyt aina välistä ujuttaa niitä leipiini. Riisipuuropötköt ovat taas olleet aivan pelastus tällä reissulla. Kaksi kertaa ne on auttaneet meidät pahimman nälkäkiukun yli. Kun vain kotonakin noiden hyvien tuotteiden kierto olisi niin kannattavaa, että niitä voisi pitää hyllyssä vaikka pikkukaupoissakin. Tämä alue on hiljentynyt 99% lauantai-illasta ihan hetkessä. Silloin koko ajan jostain kuului radio tai leikkialueella kikkailevien lasten möykkä....